Lehdestä oli aamulla luettavissa, että muutama paperitehdas ja yksi paperikone suljetaan melko nopealla aikataululla. Stora Enso ja UPM ovat linjauksensa tehneet eikä siinä kitinä enää auta. Itselleni tuli siinä lukiessani väistämättä mieleen, että mahtaako osasyynä olla 90-luvun toistuvat lakot ja kovat palkankorotukset? Olisiko alasajo ollut vältettävissä pitempiaikaisella, kohtuullisemmalla palkkatasolla? Olisiko henkilökunta ollut nyt valmis palkanleikkauksiin ja toisaalta, olisiko sillä ollut edes mitään väliä? Jotenkin tuntuu, että Paperiliitto on pelannut itsensä tästä pelistä ulos ihan vain “kohtuuttomasti vaatimalla”. Tämä tietysti on suhteellista; mikä vaatimus on kohtuuton kun työ on sentään raskasta vuorotyötä? No, näkemiin silti, arvon yli tuhat työpaikkaa. Valitettavasti tuntuu, että ei se silti tähänkään vielä jäänyt.

Lehdestä oli myös luettavissa, että Suomi-Saksa -jalkapallo-ottelu päättyi 3-3. Ottelu oli hieno ja lopputuloksessa on yhtä paljon Suomen ennakkoluulottomuutta kuin Saksan huolimattomuutta. Toisella vain tuo selviämisen ja pärjäämisen kulttuuri on ainakin rutiinin verran parempaa kuin toisella. TV Viisi (melko uusi tuttavuus) teki suuren yleisöteon ostamalla Canalilta tämän pelin ilmaislevitykseen (TV Viidellä on jaettu kanavapaikka The Voicen kanssa ja tämä näyttää omaa ohjelmaa päivittäin klo 20-23). Tuuria oli myös siinä, että ottelu jää varmasti suurien elämysten joukkoon pitkäksi aikaa.

Tässä päällimmäiset tänään. Tänään on myös WTC-iskujen vuosipäivä. Muistakaa, jos koette omaksenne.

-S

Kolme starbaa. Elokuvan jälkeen olin vielä sitä mieltä , että 2 tai 2,5 tähtöstä riittää tästä Spielbergin väsähtäneestä jahtivitsistä, mutta yön yli nukuttuani minulla oli vielä hyvä fiilis elokuvasta. Se oli viihdyttävä eikä aiheuttanut kamalasti haukotuksia, vaikka ampuikin paikoin aivan tajuttomasti yli. Indyn hahmo oli edelleen huippuhyvä, semmoinen surullisen hahmon ritari, jolla lanttu leikkaa oikeissa paikoissa laittamattomasti. Oikeastaan kaikki muut olivatkin sitten hieman täytetyyppejä, joiden olennainen funktio oli vain juonenkuljettelussa.

Juoni oli “tuttu”, tarina oli “tuttu” ja tapahtumatkin kovin pitkälti “tuttuja”. Jännityksen suhteen olisi saanut ehkä mennä vielä pidemmälle, mutta toisaalta samanlaista, Lucasmaista lässähdystä koettiin jo StarWarsin viimeisissäensimmäisissä osissa. No, kyllä sen kestää.

Ohjelma pyörii tuossa MacBookilla siis ihan kivasti, mutta vaikka CoreAudio -äänipiiri ei minua ihmeemmin pettänyt, kehitin nyrkkipajaani ulkoisella fw-ääniraudalla, TC Electronic Konnekt 24D:llä. Niukoista in/outeistaan huolimatta pöntössä on potkua kovempaankin vääntelyyn ja jos kaiken miksaa valmiiksi ohjelmallisesti ja ajaa ulos vain stereota, näitäkään lisäliittimiä ei tarvita. ADATilla saa sitten 8 i/o:ta lisää jos tarvitsee. Ääniraudan kruunaa pari DSP-efektiä (kompura ja kaiku), jotka ovat todella laadukkaita.

Nyt kun vielä vaan olisi säännönmukaisesti enemmän aikaa näprätä, niin eivät jäisi ihan puhelimen soittoäänen vaiheelle nuo tekeleet… Vaikka onhan niistäkin toki iloa.

Konnekt 24D
Logic Express

-S

Palvelulupaus sekä teille että itselle on nyt siis taas päivitetty. Lupaan kirjoittaa tänne säännöllisen epäsäännöllisesti sekä että jotta tota kai ehkä tärkeistä ja ei niin tärkeistä asioista.

Jotta tässä ei pelkkää sanahelinää olisi, käykääpäs elokuvissa tsekkaamassa The Darjeeling Limited. On varsin hyväntuulisen omituinen hauska-murheellinen-hauska elokuva. Ohjaajana Wes Anderson, kuvissa mm. Owen Wilson ja Adrian Brody. 4/5 ja Kotilo suosittelee.

-S

Tuoretta tästä ei saa tekemälläkään mutta ainakin äkkiseltään vaikutti Subin kahden jakson pikastartissa, että meininki olisi ainakin edelliskautta viihteellisempi. Ja sehän on jo paljon, ‘edellispäivänä’ kun ei oikein tapahtunut mitään.

Toinenkin ohjelmanpoikainen viljelee painajaisia ennen suurta tussahdusta – Heroes. Alkuun olin innoissani, että viimein tällainen ihmevoimista kertova ohjelma… no onneksi siinä on niitä ihme voimia… no ihan kivasti toi oli toteutettu… hienoja maisemia… voi “#€%! että on pitkäpiimäistä ja asiaan ei päästä oikein millään. Onhan se selvää, että juonta täytyy muhittaa ja hahmoja kehittää ja kasvattaa tarinan aikana, mutta jotenkin näin hidastempoinen… no, koukuttaahan se sentään sillä, että sitä oikein odottaa, monennessako jaksossa viimein päästään jonnekin. Ja uteliaisuushan se kissankin tappoi…

Ehkäpä on paikallaan manata LOSTin etenemisestä jossain eri postauksessa… Sorry, turhaumia.

-S

Minussahan on hieman sitä vikaa, että uutuudet viehättävät aina mutta lyhyesti, ja niinpä veikkaan, että nytkin käy. Siitä huolimatta profiili on up and running, joten sitä voi käydä ihmettelemässä jos haluaa. Mutta palveluhan, vaikkakin maksuton ainakin toistaiseksi onpi, vaatii rekisteröitymisen.

Facebook

Matkamme siis comes to an end ja vaikkakin hirvittävän mukavaa sinänsä, kyllä kipeänä koti-ikävä kasvaa. Tutussa ympäristössä on mukavampi sairastaa, ja kun kerran tämä lenssu ei mennyt ohi kaljalla, täytynee siihen yhdistää myös hieman lepoa. Aamusella ei paljon muuta ehtinytkään kuin aamiaisen huitaista ja jo kiipeiltiin taksiin. Kuski oli tyystin mykkä kunnes ihan vähän ennen lentokenttää hän rohkaistui sanomaan, että “I recognized the melody of your language. It’s completely similar to hungarian but… you are from Finland” ja jatkoi vielä “It’s amazing that two countries, so far apart from one another, share a melody in language“. Sittenpä päädyin selittämään siinä kilometriä ennen Abflug A02:ta, että kuinka olemme sukulaiskansoja ja kuinka kielemmekin näin sitten sukua ovat. Eihän siinä vielä mitään, mutta siinä sitten ennen pysähtymistä hän kertoi, että “I have a friend, who once studied in Finland, and he taught me these things and how to recognize these. He went to a university in Tampere. Do you know that city?“

Do you know Tampere? Mitenkäpäs sitä kotikaupunkiaan voisi unohtaa, toivottavasti ei mitenkään. Mutta Vantaa-Espoo -akselin tunteminen, se onkin sitten jo ihan toinen juttu ja tarina, ja liittyy jazz-levyjen myymiseen…

Lento meni kohtuullisesti, paitsi kovassa räkätaudissa lentämisessä on se ikävä puoli ainakin minulla, että korvat tuppaavat menemään kivuliaasti lukkoon ja pysymäänkin siinä tilassa melko pitkään. Loppupäiväksi olikin sitten tiedossa päänsärkyä, kipuja, huonokuuloisuutta ja tietysti vuotava nokka. Mutta eipä kai siitä sen enempää, kotona oltiin jo yhdenksän jälkeen ehtoolla ja korvatkin rupesivat hieman ennen puoltayötä välittämään hieman käärmeen kuuloa enemmän dataa perille saakka.

Se täytyy kyllä vielä sanoa, että tämä kaupunki on oikein pikkuLontoo, kun säistä puhutaan. Sää vaihtuu alta aikayksikön sateisesta aurinkoiseksi, mutta kumminkin koko ajan tuulee. Eriskummallista. no, sehän ei ole siis vika vaan ominaisuus… Nyt pakataan kumminkin tavarat kasaan ja huomenna odottaa kotiallähtö.

Majoituksen jälkeen loppupäivä sujuikin Ku’Dammiin tutustuen ja illalla odoteltiin noin 1,5 tuntia ruokaa, joka oli kyllä huippuhyvää, mutta ravintola oli ihan tukossa ja odotteluksihan se sitten meni. Hauskaa oli, tarjoilija kävi siinä huolestuneena pyörimässä harva se minuutti (todellakin harva) ja toi kaupanpäällisinä salaatit ja pretzelit välipaloiksi.

Toinen päivä olikin sitten kävelypäivä. Aamupäivän päätteeksi käynnistettiin kauramoottorit kohti KaDeWe:tä (Kaufhaus Des Westens) ja sieltä sitten kohti Siegessäulea, josta taas kohti Reichstagia, Brandenburger Toria, neuvostomuistomerkkiä, Unter den Lindeniä, muurinjämiä, Checkpoint Charlie’a ja Starbucksia. Sieltä sitten hieman kirjavaa reittivalintaani noudatellen seikkailtiin takaisin entisen Länsi-Berliinin puolelle ja taasen iltaruoalle ja torkulle. Kyllä uni kaiken sen tallaamisen jälkeen maistuikin.

Kolmannen päivän teemanan oli ensin tutustuminen paikalliseen kävelykatuun, joka sattuikin sitten olemaan tyystin rempassa. Sen kiinnostavuus lopahti siihen ja poikkelehdimme takaisin tutuille tallausseuduille shoppailemaan. Niissä merkeissä menikin sitten kolmas päivä ja jalat ovat vielä edellispäivääkin tohjompana. Tällä hetkellä pohdimme, jaksammeko edes lähteä syömään. Vastaus lienee, että ei… Tai jos se nälkä nyt sitten keksii yllättää, niin Room Service pelastaa.

…ja tuossa äsken viimeisteli paikallinen Concierge, joka tuli sanomaan, että “Can I have your signature, Mr. Stortz? Just your signature, nothing else is needed…” Ei se Bond niin iso juttu olekaan…